keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

Kea | Deep Red Blues

Paradise Lost

Paradise Lost

Reissun ensimmäiset tunnit tuntuivat matelevan. Istuin kotona sohvalla kahvikuppi kädessä ja ihailin ikkunasta avautuvaa vuorimaisemaa. Olin herännyt iloisena ja levänneenä tutuista lakanoista, tilkkutäkin alta klo 7. Minulle ehdotettiin kävelyä koiran kanssa, tottakai lähdin. Kamera mukaan ja ulos nauttimaan ulkoilmasta ja tutuista, mutta niin mahtavista maisemista. Minulle ehdotettiin päivää vuorilla, ja tottakai lähdin. Kamera taas mukaan, laskukamat päälle ja ulos nauttimaan ulkoilmasta, ystävistä ja polvien yli ulottuvasta puuterilumesta. Minulle ehdotettiin lounasta, illallista, kauppareissua, hengailua, seinäkiipeilyä - ja mistään en kieltäytynyt. Tein vähän kaikkea ja niin tehokkaasti, että sammuin joka ilta saman tien lukematta matkalukemisestani sanaakaan ja katsomatta yhtäkään sarjaa tai leffaa, joita olin koneelleni matkaa varten säästänyt. Elämä tuli ja vei taas mukanaan. Yhtäkkiä havahduin siihen, että päiviä oli jäljellä enää kourallinen. Miten maksimoida viimeiset hetket maailman ihanimmassa paikassa ja vielä ehtiä nauttimaan lomasta?

Viimeiset kaksi päivää rinteessä olivat koko reissun parhaat. Perjantaina laskimme "isän" kanssa parhainta puuteria ikinä - isä kuvaili tunnelmaa ja lunta sanoin "like waking up in Utah". Lunta oli reiden puolivälin yli ja laskiessa alas Heavenly Valley- laakson jyrkkää reunamaa saavutin jokaisen puuterilaskijan unelman - faceshotit! Lauantaina haikkasin yksin vuorenharjalle muun porukan perässä ja pysähdyin ihailemaan yllänäkyvää maisemaa, nieleskelin kyyneliä ja lupasin itselleni taas kerran palaavani pian. Eilen päästyäni takaisin Suomen arkeen ja jokaviikkoiselle venäjäntunnilleni, minulta kysyttiin matkasta kertoessani montako kertaa olin oikein käynyt Alaskassa. Ja sen lisäksi, että jouduin hetken miettimään oikeaa numeroa venäjäksi loman jälkeen (двенадцать), jouduin myös laskemaan kaikki kerrat jolloin olen ylittänyt Atlantin matkallani Alaskaan. Kertoja on nyt 12. Lentokentällä sunnuntaiaamuna klo 5:30 "isän" hyvästellessä minua kiittelin taas vuolaasti "for everything", jolloin isä halasi ja sanoi "You bet kiddo, you bet. See you next time." Seuraavaa matkaa siis suunnitellessa ja odottaessa, koska eihän tämä nytkään voinut jäädä tähän, kohtaloni sinetöityi Alaskan suhteen jo vuonna 1996 kun sinne ensi kerran rantauduin. Näiden 17 vuoden aikana koettua ei hevillä unohda, siinähän on jo puolet elämästäni.

Lisää postauksia ja kuvia tulossa kunhan ehdin olemaan kotona ja hereillä niin, että silmät harottavat suurimmaksi osaksi Lightroomia ja tietokonetta päin. Siihen asti kuulemisiin!

8 kommenttia:

  1. Voi vau taas! Kiitos kauniista kortista :-)

    VastaaPoista
  2. Mieletön kuva. Tervetuloo takasin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. sunkin Åren kuvat oli ihan mielettömiä - kiitos, good to be back kun on niin ihania skeittikavereita joiden kanssa palata "arkeen" :)

      Poista
  3. tuota tekstiä lukiessa alkaa tämä kaipaus reissuun heräillä.. kiitos ihanasta kortista, tuli eilen perille :)

    VastaaPoista
  4. ihanasti kirjoitettu, nyt tekee todellakin mieli lähtee reissailee ja alaska kiinnostas kyllä! ehkä vielä joskus.. :)

    VastaaPoista

CONTACT

wheelslikepowder@gmail.com